Osa 5. Uhkailu, kiristys, lahjonta

Noniin, pienen viivytyksen jälkeen, uusi osa luettavissanne! 

Taas jälleen, sama tuttu kaava toistui, kuten monia vuosia aikaisemminkin. Aamulääkitys, aamupala, nuoret oleskelutilaan ja vapaa-aikaa viettämään. Heillä ei paljon virikkeitä ollut neljän seinän sisällä, mutta kekseliäinä nuorina, he kyllä saivat ajan kulumaan toistensa seurassa.

Joskus heillä oli jopa ihan hauskaa ja nauru saattoi raikua muillekkin osaston käytäville. Tietyin väliajoin, heitä seurailtiin kameran kautta ettei tapahtuisi mitään suurempia sattumuksia ja hoitaja Jenny ramppasi oleskeluhuoneessa tekemässä tarkaskuskierroksia.

Jessica kuunteli toisten raikuvaa naurua hymähtäen. Miten he pystyivät olemaan onnellisia neljän betoniseinän sisällä, ja kaltereiden keskellä. No, heillä oli toisensa. He olivat perhe, eikä heitä voitu noin vain erottaa toisistaan. 

Sillä välin lääkärin huoneessa Alvar naputteli tietokoneen ääressä raportteja ja tietoja. Jenny pyyhälsi sisään ja yskäisi saadakseen Alvarin huomion.

"Krhm, Alvar. Sinulla on pian haaste edessäsi."

"Odota hetki, Jenny. Viimeistelen raportin."

"Tämä selvä. Haluatko että haen hänet?"

Alvar huokaisi syvään, napautti tiedot eteenpäin ja nousi tuoliltaan.

"Kyllä, voit hakea hänet. Tämä tosin ei tule olemaan helppoa. En ole maailman paras lääkäri, mutta toivottavasti saisin hänet puhumaan. Kukaan ei oikein tiedä, mitä hänelle on tapahtunut."

"Niin, no.. Sinä olet lääkäri, toivotaan että edes sinä saisit hänet puhumaan."

"Katsotaan sitä sitten kun on aika. Käy hakemassa hänet, ei murehdita tätä nyt."

Jenny porhalsi nopeatempoisesti nuorten oleskeluhuoneeseen ja loi katseensa Jessicaan.

"Jessica, sinulla on nyt aika Alvarille."

"Mutta, Alvarin piti varata minulle kunnollinen lääkäri!"

"Älä aliarvioi Alvaria, hän on hyvin taidokas mies. Osaa asiansa."

"Nojaa, kai se on mentävä."

Jessica mateli Jennyn perässä ovelle, jonka Jenny avasi avaimillaan ja katsahti Jessicaan.

"Muista sitten puhua totuudenmukaisesti, ettei tule mitään ongelmia."

Jessica katsoi hölmistyneenä Jennyä, joka hymyili ivallisesti, saattaessaan tyttöä lääkärin huoneeseen.

Ovi sulkeutui hänen takanaan. Enää ei olisi paluuta. Tyttö huomasi Alvarin jo istuvan nojatuolissa ja viittoi tyttöä istumaan viereensä.

"Tule, Jessica. Sinähän halusit puhua."

"Noniin Jessica. Minä voin jo arvata mistä haluaisit puhua. Me molemmat tiedämme sen. Oletko viimeinkin päättänyt avata suojamuurisi ja päästää minut, upean lääkäri Alvarin ajatustesi lähelle ja annat minun ymmärtää sinua." Alvar selitti ylpeänä, Jessican vain kurtistaen kulmiaan.

Jessica huokasi syvään ja käänsi katseensa Alvariin.

"Olet aivan väärillä jäljillä, Alvar. Haluan puhua pois pääsemisestä."

"A-anteeksi mitä? Ethän sinä ole valmis lähtemään. Sinun täytyy puhua ja sitten katsomme oletko varmasti kunnossa lähtemään. Sitäpaitsi, sinulla ei ole sukulaisia täälläpäin, jotka voisivat ottaa sinut koteihinsa."

"Miksi minun täytyisi puhua ja mistä? En ollenkaan tiedä mitä sinä puhut. Olen mielestäni täysin valmis lähtemään."

Alvar hymyili ja tiukensi katsettaan Jessicaan. 

"Me molemmat tiedämme, sinä ja menneisyytesi. Sinä varmasti muistat. Sinä et voi lähteä ennenkuin olet puhunut. Jos saan sinut puhumaan, monien vuosien jälkeen.. Minusta tulee kuuluisa." Alvar leuhki kumartuen tyttöön päin.

"Tiedätkö, että tuo on aika säälittävää. Minusta ei ole mitään apua sinun ylenemiseesi ja kunniakkaaksi tulemiseen, olet täysin paska ja kiero niljakas inhottava lääkäri! Minä olen jo 16, ja pystyn jo asumaan omillani. Päässäni ei ole mitään vikaa. Te lääkärit vain kuvittelette niin, koska jotakin tapahtui mitä en edes muista. Olin niin nuori." Jessica sanoi kylmänviileästi, nostaen leukaansa pystyyn ja nojaten syvemmin nojatuoliinsa.

Alvar aukoi hetken suutaan kuin kala kuivalla maalla. Miten Jessicasta oli kehkeytynyt noin voimakastahtoinen? Tyttö oli yleensä vaisu ja mukautuva. Ei kai hänelle kehkeytyisi oma tahto. Se olisi esteenä hänen ylennykselleen.

"Krhm.. Taisimme aloittaa väärältä pohjalta puhumisen--.."

"Sinä se itse tässä olet puhunut vain ylennyksestä ja kaikesta muusta paskasta, minua ei edes kiinnosta kuunnella sinun lipevää kieltäsi! Olet muutenkin ällöttävä paskahousu!" Jessica vaahtosi. Hän tunsi olevansa voimakkaampi kuin ennen. Hän uskalsi nousta lääkäriään vastaan.

"Jos et ala puhua, minä pidän huolen siitä että saat hullunleiman otsaasi, vietät loppuelämäsi pimeässä eristyssellissä yksin, etkä koskaan, koskaan näe päivänvaloa!" Alvar alkoi huutaa ja iski nyrkin pöytään, jolloin Jessica säpsähti.

"Et.. Et sinä voi niin tehdä! Kukaan ei usko sinua! Minä kyllä osaan puhua itseni pois." Jessica sanoi kauhistuneena. Lääkärin hymy alkoi leventyä, kun huomasi murtavansa tyttöä uhkailemalla.

"Sinulla ei ole oikeutta kiristää tai uhkailla minua. Minä voin tehdä valituksen."

"Mutta, jos kerkeän sitä ennen tehdä raportin että olet hullu, luuletko että kukaan enää uskoo sinua? Ei, sitten kukaan ei usko sinua ja minusta tulee paras." Alvar nauroi ja Jessica katseli hätääntyneenä ympärilleen. Mitä hän voisi tehdä?

Alvar kääntyi uhkaavana tytön puoleen, vihainen ilme kasvoillaan.

"Ja jos kuulen keneltäkään, että olet puhunut tästä asiasta eteenpäin.. Tiedät kyllä mitä tapahtuu. Sinun loppusi koittaa, joten olet vain hiljaa ja mietit, kerrotko vapaaehtoisesti vai vietätkö loppuelämäsi hullujenhuoneella. Päätös on sinun."

Jessica oli järkyttynyt. Koskaan, näiden lähes kymmenen vuoden aikana kukaan ei ollut kiristänyt häntä puhumaan. Miksi hänet siirrettiin juuri Kaunialan nuorisoklinikalle, jossa tämä kamala Alvar yritti kiristää ja uhkailla häntä puhumaan.

"No, oletko jo ajatellut? Ei sinun sitä nyt tarvitse päättää, mutta oletko rauhoittunut jo?"

"Kyllä.. Voidaanko jatkaa tätä keskustelua joku toinen päivä. Tarvitsen aikaa."

"Tietenkin, kullanmuru. Saat miettiä ja pohtia niin kauan kuin haluat. Onhan sinulla koko loppuelämäsi aikaa miettiä, hahhah!" 

Jessican teki mieli itkeä, mutta tyytyi katsomaan seiniä sillä aikaa kun Alvar kävi hakemassa Jennyn. Pian Jenny tulikin ja otti Jessican mukaansa. Takaisin suljettujen ovien taakse. Onneksi hänellä oli sentään ystävänsä.

Jessica käveli murtuneena Jennyn perässä. Miten voisi olla noin kusipäinen ja itsekeskeinen lääkäri, joka ajattelee vain mainettaan eikä potilaita. Jessican mnietinnän tosin keskeytti Jennyn ääni.

"Noin, perillä ollaan. Mene sisään." 

Jessica asteli huoneeseen sisään ja huomasi poikien istuskelevan sohvalla. Tyttö istuuntui heidän viereensä, aivan nuutuneena.

Hetken tutkailtuaan ympäristöään ja mietittyään, hän huomasi yhden puuttuvan.

"Roy, missä Susan on?"

Roy kääntyi Jessicaa kohti ja huokasi.

"Se sai jonku kohtauksen ja juoksi huoneeseensa. Ei päästäny meitä sisään.. Mut uskon että sä varmaan ymmärrät näitä naistenjuttuja enemmän ku me jätkät."

"Aih.. No, meen kattoo missä kunnossa Susie on.."

Jessica kipaisi Susanin ovelle, koputti muutaman kerran ja jäi odottamaan vastausta.

"Kuka siellä?" kuului vaimea ääni oven takaa.

"Jess täällä."

Susie astui ovesta ulos ilmeettömänä, eikä edes katsonut Jessicaan päin.

"Sus.. Mikä on? Tiiät että voit kertoo mulle kaiken."

"Ei.. Ei mikään."

"Susan, me ollaan tunnettu yli 5 vuotta ja sun on turha kusettaa mua mä tiiän--.." Jessican sormet heristely ja sanat jäivät kesken kun Susan paiskasi oven kiinni, kääntyi ympäri ja purskahti itkuun.

"Musta tuntuu et mä en jaksa elää. En täällä. Haluun pois.. Haluun mutsin luokse.." Susan nyyhkytti hiljaa pyyhkien kädellä kyyneliä.

"Voi Susan.. Anteeks.. Ei ollu tarkotus mitenkään sanoo pahsti.." Jessica puri huultaan ja lähestyi hitaasti ystäväänsä.

"Muista, sä oot mun elämän valo. Jos sua ei ois ni mitä mä tekisin. Ja sä saat kyllä kertoo mulle suoraan kaiken, jos on joku hätä. Mä autan sua parhaani mukaan. Oot mulle kun sisko, vaikka mulla ei sellasta oo koskaan ollukkaan."

"Voi Jess.. Sä oot mulle kun sisko, rakastan sua siskomaisella tavalla ja oot mun paras ystävä. Te ootte mun perhe. En osais elää ilman teitä, te ootte mulle se mikä pitää mut pystyssä."

Ja niin tytöt halasivat toisiaan lujasti, kyynelvirran valuessa poskia pitkin. He olivat alusta asti olleet ystäviä ja se side oli kestävämpi kuin mikään muu. Edes lääkärit ja hoitajat eivät saaneet heitä toisistaan irti.

~ . . . ~ 

Jenny astui sisään Alvarin huoneeseen. 

"No, miten meni?"

"Kyllä minusta tuntuu, että hän jäi miettimään asioita. Älä pelkää kultaseni, kyllä me vielä tästä nousemme ja pääsemme maailman kirjoihin." Alvar naurahti julmasti ja pyysi Jennyä istumaan.

"Saitko kiristettyä häntä? Entä uhkailut? Toimivatko ne?" Jenny kyseli pilke silmäkulmassa.

"Kyllä uskon että ne toimivat. Hän alkoi änkyttää ja murtua. Kyllä tämä vielä hyväksi muuttuu. Joko hän puhuu tai sitten viettää loppuikänsä pimeimmässä sellissä minkä löydämme."

"Hyvä pupu, olit varmasti mahtava. Sulla on niin kova ääni."

Molemmat alkoivat nauraa ivallista nauruaan, illan pimentyessä ulkona. Heidän mielessään Jessica joko puhuisi ja pääsisi vapauteen tai hänet heitettäisiin hullujenhuoneen pimeimpään nurkkaan. Mutta karussa todellisuudessa Alvarilla ei ollut edes pienintä ajatusta päästää tyttöä vapaaksi, hän oli muutoin vaaraksi hänen julkisuudelleen.