lauantai 12. heinäkuuta 2014

Osa 4. Aivan tavallinen päivä

Osa 4. Aivan tavallinen päivä

Tarinani Requiem,jota uhkasi loppu on saanut uuden valonpilkahduksen. Olen ladannut simssit uudestaan koneelle ja hyppäsin toiseen sukupolveen. Osien edetessä saatte kyllä tietää, mitä tapahtui Debbielle ja kumppaneille! ;)

~ . . . ~ 










Suuri vaalea talo kaupungin laidalla näytti hiljaiselta ja kuolleelta. Tosin, jos kurkataan sisään, siellä on kaikkea muuta kuin hiljaista.
"Justin, ymmärsiksä ollenkaa niitä koulujuttui mitä me käytiin mantsassa?" tyttö kysyi.
"Njaa, emmä oikeen. En ees jaksanu kuunnella. Kuuntelin vaan Roycen kiroilua." poika naurahti.



"Onks teidän ihan pakko keljuilla. Jos mä en osaa jotakin niin kai sitä rupee vituttamaan." punapää murahti ja yritti väkertää kotitehtäviään.


"Taasko tämä alkaa." sohvalla istuva punapää katsahti ympärilleen huokaisten ja jatkoi kirjansa lukemista kaikessa rauhassa.


"Pitäkää nyt ne turpanne kiinni! Oikeesti mä ees yritän tehdä kerran elämässäni kotiläksyjä ja te vaan marmatatte mun käytöksestä!" Royce huudahti tympääntyneenä.

Blondit eivät kuunnelleet Roycen huutoa, vaan jatkoivat keskusteluaan normaalisti. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.


Royce yritti hillitä suuttumustaan ja jatkoi läksyjensä parissa. 
"Kuusitoista jaettuna viidenkymmenenkolmen neliöjuurella ja lisättynä kolmekymmentä kertaa viisitoista.." 
"Oho, joko sä oot matikantehtävissä Roy? Me muut tosin ollaan tehty läksyt jo. Ehkä sun pitäis pyytää tukiopetusta, tai kututaan Jenny paikalle?"
"Äläs vittuile, mä en haluu nähä sen lehmän naamaa."


Blondikaksikko jutteli kaikesta mahdollisesta. He olivat ylimpiä ystävyksiä olleet jo monien vuosien ajan. He viihtyivät suurimman osan ajasta kahdestaan, keskustellen sisäpiirin asioita ja naureskellen kippurassa sen jälkeen.


"Blondit nyt pitäkää ne turpanne kiinni tai leivon molempia nekkuun! Mulla alkaa palaa hermo. Te vaan marmatatte kaikesta mahdollisesta mitä eteen tulee ja saatte mut ärtyneeks!" Royce pauhasi naama punaisena.
"O-ou, kohta Jenny tulee varmasti.." punapää mutisi sohvalla.


Roycella oli heikot hermot. Vaikka kukaan ei tarkoittanut hänelle pahaa, hän kuvitteli niin. Siksi hän suuttui kaikille yleensä ja uhkasi hakata kaikki.


Roycen huutamisen tuli kuitenkin keskeyttämään tuttu naisääni.
"Royce, eikö olisi aika mennä rauhoittumaan?"
"J-Jenny! Ei, en halua. Olen ihan kunnossa, oikeasti!"


Jenny käänsi selkänsä ja meni nurkan taakse puhelin kourassaan.
"Tilanne 115, Alvar, tulisitko tänne."
"Selvä, tullaan."


Hetken kuluttua kaksi valkotakkista seisoi Roycen ympärillä.
"Noniin, Royce. Nyt on aika mennä." Jenny sanoi ja yritti ottaa Roycesta kiinni.
Royce kuitenkin väisteli hoitajien otteita ja kyykistyi maahan.
"Minuahan te ette saa!"


Royce yritti harhauttaa Jennyä, jonka jälkeen hän lähti juoksemaan kohti ovea.
"Turha toivo Royce, ovi on edelleen lukossa.." Jenny huokasi ja lähti Roycen perään.


Jenny löysi Royn oven edestä panikoimasta. 
"Älkää viekö minua pois, en tahdo!"
"Royce, se on ainoa vaihtoehto."
"Eiiiii!"


Roycen huudot kuuluivat selvästi nuorten oleskeluhuoneeseen.
"Minua säälittää Roy.. Ei se hänen vikansa ole.." blondi tyttö selitti.
"Niin, hänen päässään on vikaa.. Mutta hän on silti meidän ystävämme."
"Tietenkin. Ei sairaus saa tulla ystävyyden edelle, vaikka hän onkin välillä tappamassa meitä.


Justin hymähti. Kyllä, Roycella oli skitsofrenia. Pahanlaatuinen sellainen. Toki hänellä oli lääkitys siihen, mutta silti hänellä flippasi päässä. Ties kuinka monta kertaa viikon aikana Royce viettikään hetkiään eristyksessä.


Silti, kaikki olivat omien syidensä takia joutuneet laitokseen. Kaunialan Nuorten poliklinikan kautta nuortenosastolle. Silti, vaikka he olivat kaikki erilaisia, he olivat olleet yhdessä niin kauan, että he olivat kuin perhettä toisilleen.

~ . . . ~ 


Sillä välin eristyksissä, Royce yritti rauhoittaa hermojaan kävellen ympyrää ja vahtien kelloa.
Pian olisikin jo ruoka-aika ja hän pääsisi ulos tästä loukosta. Mutta kuinka pitkäksi aikaa? Sitä ei kukaan voinut tietää, ei edes Roy itse.


Kaiken hiljaisuuden keskellä, ylilääkäri avasi hoitaja Jennylle oven, joka johti nuorten luokse.


Piakkoin Royn odotus loppuikin, kun Alvar avasi oven ja tarkasti Royn tilanteen. Roy oli sillä hetkellä rauhoittunut ja hänet voitiin päästää muiden nuorten kanssa ruokailemaan saliin.


Samaan aikaan, muut nuoret juttelivat sohvalla.
"Oleksä koskaan ajatellu, miltä tuntuis olla vapaana?" blondi kysyi.
"Nojaa, aattelen sitä yleensä kun meen nukkumaan." punapää vastasi.
"On täällä kyllä aika ankeeta.." kuului heidän vierestään.


Tytöt kääntyivät katsomaan huokaisten syvään.
"Kyl me tiedetään Justin, mut saadaanhan me käydä välillä ulkona.." punapää huokasi.
"Niin, kerran viikossa!" Justin sähähti.


"Justin, please. Rauhotu. Kyl me joskus päästään täältä pois."
"Niin, joskus. Kunhan ensin ollaan täysikäsiä ja sit meidät pistetään aikuisten puolelle."
"No, ei niin välttämättä käy.."
"Mun elämällä ei tunnu olevan mitään virkaa enää.."
"Älä vaivu masennukseen, jooko?"
"Mmh.."


Tytöt surkistelivat Justinin tilanteelle. He yrittivät aina parhaansa mukaan piristää poikaa, mutta useimmiten se ei vain onnistunut. Justin oli todella sulkeutunut persoona, kaksisuuntaisen mielialahäiriön oirein.


Kun he olivat jälleen alkamassa keskustella syvällisempiä, ponteva Jenny asteli sisään ovesta.
"Noniin, ruoka on valmista. Kaikki syömään!"
Jenny oli erittäin tarkka aikatauluista ja nuoret joskus miettivät, olisiko hän narsisti, täydellisyyden tavoitteinen. Häntä ei sopinut uhmata.


Kun nuoret viimeinkin pääsivät ruokailusaliin, Royce istui jo pöydässä.
"Ai, sä ootkin jo täällä." Susan sanoi ja alkoi tökkiä pannukakkua.
"Juu, pääsin vähän ennenku te tulitte."
"Okei, mitäköhän tää ruoka niinku sisältää? Näyttää aika rasvaselta.."
"Susan. Se on hyvää, syö."
"Njaa.."


Justin ja Jessica söivät ruokansa suurella ruokahalulla. Ei sopinut nirsoilla, koska Jenny vahtasi heitä sivummalla koko ajan ja salissa oli kamerat. Oikeastaan, koko talossa ei ollut yhtä ainoaa huonetta, jossa ei olisi kameroita. Paitsi tietenkin vessassa.


Roy katsoi tympääntyneenä Susanin nirsoilua. Kaikki olivat tottuneet siihen, ettei Susan syönyt kuin pakotettuna. Hän saattoi pienen palan maistaa, mutta jätti kuitenkin lähes kaiken syömättä. Tyttö sairasti anoreksiaa ja bulimiaa.


Jessica nosti katseen ruoastansa Susania kohti.
"Susan, et sä elä jos sä nakerrat tota tolleen. Siinä on siirappiiki pääl. Maista ees enemmän."
"Jess, ei me voida pakottaa Susanii syömään, se on hoitsujen tehtävä." Justin puuttui asiaan.
"Niinpä niin, mut en haluis kattoo kun toinen kuihtuu silmissä.."


"Hei Jess, etsä huomaa kuinka mä säihkyn elinvoimaa!" Susan sulki silmänsä ja hyräili.
"Haha, juupa juu! Senkun näkis joku päivä!" Roy naurahti.
"Pyh, älä sä pilkkaa, jos mä en syö, niin mä en syö."


Nuoret söivät valvonnan alaisina iltapalansa loppuun (paitsi Susan), jonka jälkeen heillä olisi vielä pikkiriikkisen tekemistä.


~ . . . ~ 



"Voi Susan. Olen hieman pettynyt syömiseesi. Voit toki jutella ravitsemusterapeuttisi kanssa ensiviikolla asioista, kun sinulla on silloin aika hänen kanssaan." Alvar selitti.
"Juujuu, tää asia selvä. Oliko muuta?"
"Eipä tällä erää, tässä iltalääkkeesi ja voit mennä odottelemaan muita ulkopuolelle."


Alvar oli vastuussa lääkkeiden antamisesta sun muista olevinaan tärkeistä jutuista ja Jenny oli aina hänen rinnallaan vartioimassa tilannetta kuin korppikotka raatoa.


"Seuraava!" Alvar huuteli käytävään, jossa korppikotka väijyi.
"Noniin, Susan voit mennäkkin suoraan huoneeseesi, jätin välioven auki."
"Ok, korp--.. Siis Jenny." Susan korjasi nopeasti puheensa.


Roycen ja Justinin vuoron jälkeen oli Jessican vuoro.
Lääkäri naputteli tietoja tietokoneella ja myhäili omiaan, kuten aina.


Jessica haki vettä ja lähestyi Alvaria.
"Kuulehan neiti, meidän pitäisi keskustella."
"Juu, millon ja mistä?"
"Sinulle pitää erikseen varata aika ja kaikesta tapahtuneesta."


Lääkäri loi omituisen hymyilevän katseen Jessicaan.
"Ymmärräthän, olet ollut eri laitoksissa jo monien vuosien ajan, mutta et suostu puhumaan."
"Muttah.."
"Ei, ei mitään muttia. Me sovimme sinulle ajan parhaalle mahdolliselle lääkärille."


Jessica hymyili itsekseen. Toisaalta hän haluaisi puhua kaikki asiat läpi, mutta toisaalta hän ei vain pystynyt siihen. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, eikä hän haluaisi menneitä muistella. Tai varsinkaan jutella niistä kenenkään kanssa.


Alvar alkoi näpytellä konettaan, selaili kalentereita ja eri sivustoja.
"Minun pitää perehtyä tähän huomenna. Kello on jo sen verran paljon."
"No.. Okei.."
"Ja muuten, lääkkeesi ovat tuossa rasiassa, otahan ne niin pääset nukkumaan."


Jessica katoi nappeja inhoten. Hän ei halunnut syödä niitä, mutta hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Hän otti napit pöydältä ja huokasi katsahtaen sivulle. Korppikotka oli jälleen vauhdissa ja kiivaasti katseli ovenraosta tapahtumia.


Jessica ei jaksanut välittää Jennystä. Hän otti vapisevin käsin napit suuhunsa ja joi vettä.


Alvar tarkkaili Jessiä hymyillen.
"Hyvä tyttö, ota nappisi ja mene nukkumaan. Huomenna on taas uusi päivä."


Kun Jess sai viimein nieltyä napit, hän sulki silmänsä ja yritti saada kuvotuksen tunteen pois. Hän ei edes halunnut avata silmiään. Vasemmalla häntä tuijotti Jenny ja suoraan edessä Alvar. 


Lopulta kaikki nuoret oli saatu huoneisiinsa ja unten maille. Jenny kävi katsomassa tietyin väliajoin, että kaikki olivat untenmailla ja huoneissaan.


Hänellä oli kuitenkin pakkomielle raapia kainaloitaan aina kun tuli ulos Royn huoneesta.


~ . . . ~ 


Tässä nyt olisi tämä uuden sukupolven alku. Miltäs vaikuttaa? Rohkeasti kommentteja tulemaan, risut ja ruusut c: